RAUTALANKABUUMI
Korjaamo, Helsinki 11.3.2023
Tasan kuusikymmentä vuotta sitten suomalaisessa musiikkielämässä koettiin sarja erityisen mullistavia käänteitä. Tapahtumaketjun tärkein alulle paneva voima, The Sounds jyräsi tuolloin keväällä 1963 ilmestyneen esikoissinglensä Emman myötä paitsi itsensä, myös vanavedessään koko joukon muita ikätovereistaan koostuneita kitarayhtyeitä julkisuuteen, levyttämään ja valtakunnan hittilistoille. Syntyi vajaan vuoden kestänyt rautalankabuumi, joka tosin ei pyyhkiytynyt tyystin unholaan seuraavienkaan väkeä villinneiden musiikillisten aaltojen mukana. Ensimmäisen nuorison itsensä keskuudesta kummunneen bändihypen jäljet näkyvät siten yhä konkreettisesti jo tätä nykyä harmaantuneessa, mutta yhä asialleen syvällä intohimolla suhtautuvassa seniorikansanosassa, jota oli saapunut kannustamaan esikuviaan sankoin joukoin ja hyytävää kevättalvista lumituiskuakin uhmaten myös Helsingin Töölön Kulttuuritehdas Korjaamolle. Mahtui sekaan toki vielä kelpo joukko meitä keskenkasvuisiakin.
The Sounds ei ollut illan ainoa juhlinnan kohde, sillä samaan lipunhintaan tapahtuman ”primus motor”, rautalankatietokirjailijanakin kunnostautunut Jari Moberg oli junaillut Vaunuhallin estradille myös kaksi muuta lajityyppinsä arvostetuimpiin kuulunutta vuoden 1963 ”S-yhtyettä”, The Strangersin ja The Scaffoldsin. Kuten edellä mainitun tapauksessa, myös nämä veljeskunnat eivät ymmärrettävistä syistä esiintyneet täysin alkuperäisissä miehityksissään. Se ei silti tilaisuuden historiallisuutta laimentanut.
Legendakolmikon osuuden avasi lyhykäisellä, vain noin puolituntisella instrumentaalikimarallaan jo vuoden 1960 puolella ensimmäiset askeleensa ottanut The Strangers. Yhtyeen perustanut soolokitaristi Jussi Itkonen ei muukalaisjoukkoaan enää luotsaa, vaan hänen paikkaansa on noin vuodesta 2008 lähtien pitänyt toinen lukuisissa yhteyksissä ansioitunut mestarimusikantti Nono Söderberg. Basisti Kari Bergström sekä rumpali Antero Päiväläinen sitä vastoin ovat kuuluneet kokoonpanoon miltei alusta pitäen (Päiväläinen vuodesta 1960 ja Bergström vuodesta 1962 lähtien). Ryhmän täydensi selvästi nuorempaa soittajasukupolvea edustanut rytmikitaristi Altti Uhlenius. Nelikko osoitti korkeasta keski-iästään huolimatta suoritusvarmuutensa lavahommissa, tarjoten tyylikkään otannan sekä Ventures-sovitteisen Lullaby Of The Leavesin ja The Shadowsin Theme For Young Loversin tapaisia genren klassikoita että rokkaavan Surfin’ Strangerin kaltaisia omaa uudempaa tuotantoa olevia Söderberg-sävelmiä. Se kaikkein kiihkein puhti konkareiden otteista taisi kuitenkin olla juuri tällä keikalla hieman hukuksissa. Setin odotetusti huipentanut bravuurinumero Kolme kitaraa ei näin ollen sekään tainnut singahtaa kuusikielisen suusta aivan samaan tapaan kuin silloin joskus ennen muinoin.
Toisella The Venturesin tunnetuksi tekemällä ikivihreällä Walk Don’t Run oman puhteensa käynnistänyt The Scaffolds sitä vastoin ei ollut saapunut lauteille jäähdyttelemään. Originaalikitaristinsa Harry Bergholmin vitaalissa komennossa bändi tarjosi nyt yleisöäkin aidosti kuumentaneen, sekä soitannollisesti että stemmalaulullisesti kerrassaan vaikuttavan oppitunnin aiheesta ”vanhassa vara parempi”. 2000-luvun alusta lähtien nykyisessä koostumuksessaan tasaiseen tahtiin keikkaillut orkesteri (Bergholmin rinnalla alkuperäinen basistiveli Christer ”Kicke” Bergholm, komppikitaristi Arto Vilkko ja rumpali Kari Kuivalainen) osoitti piinkovan rutiininsa niin instrumentaaleilla (pakollisena ohjelmistoon lukeutuvan oman hitin Dark Eyes Beat ohella mm. The Shadowsin The Rumble, Dance On ja Shindig) kuin veitsenterävillä vokaaliesityksillä, kuten The Everly Brothersin Crying In The Rain, Cliff Richard & The Shadowsin Dancing Shoes ja The Beatlesin Nowhere Man.
Helsingin Munkkiniemessä keväällä 1962 alkunsa saanut The Sounds pohjusti showtaan paljastamalla todellisen syyn kitarayhtyeen perustamiselle: isommat pojat olivat kertoneet, että sillä saadaan naisia! Sukat taisivat yhä pyöriä kaikenikäisten daamien jaloissa tuttujen Mandschurian Beatin ja Kulkurin startatessa twist-pitoisen rupeaman basisti Peter Ekmanin, urkuri Esa Helasvuon sekä 2010-luvun jälkipuolella seurueeseen liittyneiden rumpali Jomme Kettusen, soolokitaristina Henrik Granön (-2014) ja Erkki Sutelan (2014-2019) kuluvalla vuosikymmennellä korvanneen Jan-Erik Saineen sekä poikkeuksellisen mittavan bändihistorian omaavan Ave Lönnforsin voimin. Viimeksi mainittu toikin joukkioon myös tärkeää laulukapasiteettia, vahvistaen Sounds-repertuaaria monilla hienoilla rock’n’roll-esityksillä, kuten Marty Wilden Bad Boy, Cliff Richardin Move It ja The Beatlesin I’ll Cry Instead. Ennen kuin kaiken klousannut Emma saatiin viimein kuultavaksi, tervaskannot ilahduttivat yleisöään myös mm. parivaljakon Ekman-Helasvuo vuosikymmenten kokemuksen turvin edelleen soljuvasti rullanneilla vuoden 1964 Scandia-sinkkuraidoilla Roll Over Bach ja Baby Elephant Walk.
Ehtoo ei kuitenkaan ollut vielä tässä. Oli koittanut rautalankabuumin ”uuden sukupolven” vuoro ottaa kuvaannollinen viestikapula vastaan. Sen totta vie nappasi itselleen väkevään, traditiota yhtäaikaisesti sekä kunnioittavaan että rikkovaan tapaansa omaleimaista surfrockia tarjoileva Mary Ann Hawkins. Taukoamattomana, hyperenergisenä kahden tasavahvan kitaran (Lauri Talja ja Janne Nieminen) sekä kolmannen sooloinstrumentin saksofonin (vakiojäsen Niko Wilkinsonin tuuraajana toiminut Aimo Eräkorpi) aikaansaamana reverb-ryöpytyksenä tuotantoaan julkituonut viisikko (lisäksi basisti Jussi Roine ja rumpali Eemeli Rimpiläinen) ei juuri tuhlannut kallista peliaikaa edes teosten nimien esittelyyn, mutta asiansa se sai iskostettua kuulijakuntaan ilman varsinaista verbaaliakrobatiaakin. Jopa kiitettävää crossover-kiinnostusta sekä hiljattaisen Svart-merkin debyyttialbuminsa että riemastuttavien Youtube-videoidensa välityksellä haalinut helsinkiläiskopla vaikuttaa saaneen lievästä anarkismistaan huolimatta ilahduttavan positiivisen vastaanoton myös puritaanisuudestaan silloin tällöin moitiskellun rautalankayhteisön keskuudessa.
Mister Mobergin organisoimat iltamat oli itseoikeutettua päättää hänen oman yhtyeensä, 1980-luvun lopulla perustetun The Charadesin musiikin tahdissa. Ainoana originaalijäsenenä rumpali on pitänyt huolen siitä, että henkilömuutoksista riippumatta kokoonpanossa ei soittopuolella heikkoja lenkkejä pääse muodostumaan. Verevästi sovitettuihin covereihin pitkälti nojaavaa Charades-materiaalia (mm. Jeff Beckille kunnianosoituksena soinut Love Is Blue, Kylie Minoguen Can’t Get You Out Of My Head, Quincy Jonesin Soul Bossa Nova ja Lalo Schifrinin raisu Likainen Harry -teema Magnum Force) ovat tänä päivänä tulkitsemassa toisiaan erinomaisesti täydentävät kitaristit Jarno Tiihonen ja Kimmo Kalaja. Kolmikon sopusointua on taannoin liittynyt tukemaan myös tasokkaana kitaristina tunnettu basisti Tuomas Levonmaa, jonka raikkaan aggressiivinen instrumentin käsittely on tuonut aimo annoksen kaivattua ruutia pitkän linjan instrumentaaliyhtyeen yleisilmeeseen.
The Charadesin viimeistellessä ehtoota encorevalintojensa, John Barryn Goldfingerin ja Santo & Johnnyn Sleepwalkin äärellä – takaisin viimaiseen alkuyöhön nähtiin Korjaamon ulko-ovista astelevan yksinomaan hyväntuulisia ja rautalangan janonsa totaalisesti tyydyttäneitä buumilaisia.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 2/2023)
Ylin kuva: The Sounds (c) Pete Hoppula / Alempi kuva: Mary Ann Hawkins (c) Pete Hoppula
